keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Fasun teksti

Nyt viimeinkin pääsin käsiksi keskimmäisen lapsukaisen tekstiin. Tajusin tossa Miikon tekstin jälkeen kuinka vaikeaa on oikeesti pukea sanoiksi ne asiat ja tunteet, jotka tulee esiin näiden elukoiden kanssa elämisestä. Mutta yritän parhaani. :)

Eli vuorossa on Fasu.

"Mie osaan näyttää niin söpöltä ja hellyttävältä"
Fasu saapui perheeseemme kesällä 2009, kun muutettuamme yhteen avopuoliso halusi, että hankkisimme toisen kissan. Pienen etsinnän jälkeen Fasu tuli meille ja asettui taloksi. Pieni ja pelokas pentu, jota Miiko terrorisoi ihan älyttömästi ekana päivänä: ei jättänyt hetkeksikään rauhaan, kaatoi kumoon tassullaan ja kiusasi pienen melkein hengiltä. Itse tein silloin radikaalin päätöksen ja Miiko eristettiin pariksi päiväksi pois pennun kimpusta, jotta pystyisimme valvomaan niitä kunnolla. Ja myös Fasun tulon jälkeen Miikon miehuuden vieminen aikaistui ja viikon sisällä pennun tulosta, Miiko käväisi eläinlääkärissä ja rauhoittui melkein heti - ja Fasu sai olla rauhassa. :D

Pieni vauva <3
 Fasu oli pentuna ja muutenkin nuorempana kauhean ärhäkkä ja niin kissamainen kuin voi olla. Sekään ei viihtynyt silloin sylissä ja pelkäsi kaikkea mitä liikkui tai kuului vähän selvemmin. Vieläkin se pelkää hirmuisesti kaikkea, varsinkin vieraita, joita se ei tunne. Ovikellon ääni on kauheinta mitä Fasu tietää eikä se tule esille sängyn alta millään, jos paikalla on muita ihmisiä kuin me. Ainoastaan appivanhemmat ja miun äiti ovat ainoat, jotka saavat Fasun esille melkein heti tulonsa jälkeen. Ulkona oleminen on kauheinta mitä Fasu tietää, varsinkin jos siellä kuuluu ääniä ja näkyy ihmisiä. :D

"Siis...näin kukaan ei nää minnuu.."

"Siis hei..! Tässä on tie meiän välissä, mitä mie teen jos ihmisii tulee?!"
Mökillä Fasu käyttäytyy kuin se olisi maailman villein kissa ja pyydystelee päästäisiä, hiiriä ym. ja tuo ne näytille, paeten kuitenkin itse paikalta ennen kuin me ehitään lähelle. Mutta sielläkin nälkä yllättää aika pian ja aina se ruuan haju tuo kissan kotiin ja sisälle, kun yöpuulle käydään. Ja nirsoilusta ei taas tätä kissaa voi syyttää! Se söis ja söis, mutta liikaa sille ei anneta, koska herra on todistanut olevansa todellinen bulimikko, jolloin ruoka menee vain hukkaan. Joten vähän kerrallaan ja Fasuli pysyy tyytyväisenä.

Nyt, kun 6 vuotta pamahtaa kohta mittariin, Fasu on muuttunut ärhäkästä kissasta kunnon kotileijonaksi, joka nauttii huomiosta, hellyydestä ja silloin tällöin sylissä makoilusta. Kun Fasu haluaa syliin, se on silloin päästävä syliin. Olkootkin ihminen tietokoneella tai hyvää leffaa katsomassa, Fasun on syliin päästävä. Ja jos heti ei tajua, pitää huutaa kunnes tajuaa. Ja sit viihdytään leipomassa jalkoja rikki, mutta se on vaan Fasun lempipuuhaa nykyisin. <3

"Mie pidän mamman lämpimänä silloinkin kun se on kipee"<3

"Mikäs tää on...?" Fasu osallistui lautapeli-iltaan
Joskus tuntuu, että Fasu elää sitä stereotypisen keskimmäisen elämää eikä vaivaudu tulemaan edes koko perheen voimin makuuhuoneeseen nukkumaan. Se ei vaivaudu tulemaan vastaan, kun tullaan kotiin eikä noteeraamaan aamulla, kun noustaan ylös sängystä. Jos herraa moikkaa aamulla tai töistä tultuaan, se aukaisee hiukan silmää ja painautuu taas unten maille. Mutta sitten kun Fasulle sopii, hellyyksiä ei voi jakaa liikaa. <3

"Me varmistetaan isoveljen kaa, että mamman lauta on kunnossa rinteitä varten"

tiistai 6. tammikuuta 2015

Tervetuloa vuosi 2015!

Täällä suunnalla ollaan ainakin odotettu tämän vuoden alkua ihan älyttömästi. Ei ehkä eläinlapsukaisten osalta, mutta niitten mamman ainakin.

Ensinnäkin: tämän vuoden puolella on täydellä 100% varmuudella muutto viimeinkin pois opiskelijakämpästä ja toivon todella, että löydämme kodin, jossa on pihaa Jetille.
Toiseksi: mie pystyn hakemaan opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, joka mahdollistaisi sen, että voisin kliinisen työni lisäksi tehä kehittämistyötä ym. siihen liittyvää. :)
Kolmanneksi: tästä vuodesta tulee varmasti parhain tähän mennessä, koko konkkaronkalla on sellanen tunne!

Tämän vuoden ensimmäiset kirjoitukset voisin pyhittää ihan sille, että esittelisin kunnolla jokaisen Eläintarhan eläinasukin. (ihmisiin en viitti keskittyä, kuka meistä on kiinnostunut? :D) Onhan miun lapsukaiset kuitenkin rakkaimpia, tärkeimpiä olentoja elämässäni, että kyllä jokainen ansaitsee omat tekstinsä.
Ensimmäisenä vuorossa on siis Eläintarhan esikoinen, eli omituinen, mutta rakkain Miiko. <3

"Olen kesämiess-aa"
Miiko tuli miulle tammikuussa 2009, kun noin puolen vuoden yksinasumisen jälkeen kyllästyin olemaan yksin (asuttiin sillon erillään avopuolison kaa) ja olin tottunut siihen, että kotona on kissa. Joten, vastoin kaikkien sukulaisten vastalauseita, ryhdyin etsimään netistä kissoja. Ensiksi haut olivat rotukissojen puolella ja olinkin jo varaamassa itselleni ragdolltyttöä, kun löysin ilmoituksen puoliräggärin pennuista, jotka olivat syntyneet kielletyn rakkauden lumosta. Ja kun katsoin ilmoituksen ja näin pienen, mustavalkoisen rääpäleen, sydän meni sinne samantien. Ensimmäisen soiton jälkeen olin jo varma, että tästä pojasta tulee miun ensimmäinen, ikioma eläinlapsukainen ja kun ekalta reissulta palasin kotiin, maltoin tuskin odottaa pienen pojun tuloa kotiin. Lopulta tammikuun lopulla, kävin hakemassa pienen mustavalkoisen "räggärini" kotiin. <3

Ensimmäinen ilta uudessa kodissa eikä ikävästä tietoakaan
Miiko sopeutui jo heti ensi minuuteista miun kanssa oloon. Se ei itkenyt ikäväänsä vaan käpertyi rintaani vasten autossa, turvautuen minnuun. Siitä lähtien meillä on ollut Miikon kanssa omanlainen yhteys, jota ei kukaan, edes avopuolisoni ymmärrä. :D Eikä kenenkään muun tarttee sitä ymmärtää, me kaksi tiedetään se ja myös se, kuinka paljon tarvitaan toisiamme.

Miikossa on jonkin verran ragdollin ominaisuuksia, vaikka sylissä tämä markiisi kreivi ei viihdy kyllä yhtään eikä heittäydy veltoksi niin kuin puhdasrotuinen emonsa. Siitä huolimatta herra viihtyy lähellä, nukkuu yöt jalkojen välissä, joskus jopa tyynyllä kasvojen vieressä. Ja melkein joka aamu käy nuuhkimassa hiukset, ehkä jopa pesaisee niitä kielellään, ja livahtaa karkuun ennen kuin kukaan ehtii huomata. Seurallinen, utelias, mutta kaikkea muuta kuin kissa. Vaikka Miiko viettää kesät mökillä ulkona, se ei ole kuuden vuoden aikana pyydystänyt yhtään hiirtä tai päästäistä. Veikkaan, että se ei edes tiedä kuinka niitä pyydystetään. Lintujakin se vaanii mäkättämällä niille. :D

"Hetkinen, väittikö se etten mie ossaa muka pyydystää??!"
Ruuan suhteen tämä eläinlapsukaisten esikoinen on maailman nirsoin! Mikään muu ei kelpaa kuin kuivamuona ja sekin tietynlaista. Nykyisin herrat syövätkin Brit Caren Castrate -kuivamuonaa ja silloin tällöin (kun mamma jaksaa yrittää) lihaa. Märkäruokaa Miiko joutui pakosta syömään syksyllä 2011, kun herra joutui hammasoperaatioon, jonka seurauksena lähti yksi kulmahammas ja yksi poskihammas. Jälkihoito-ohjeissa luki silloin, että pureskeltavaa pitäisi välttää kahteen viikkoon, joten Miiko joutui tyytymään märkäruokaan. Hyvinhän se ensimmäisten 12 tunnin nirsoilun jälkeen meni ja nykyisin herra syö joskus märkäruokaa, osoittaen kuitenkin jälkeen päin kuinka halveksii sitä. :D Oonkin päättänyt, että kohta seniori-ikäinen Miiko saa tehdä oman päänsä mukaan ja syödä lempiruokaansa. Eläinlääkäriltä oon kuitenkin saanut lohdutusta, että kaikki on selvästi hyvin, koska Miikon upea musta turkki kiiltää ja voi hyvin ja painoakin on melkein 6 kg. Että näillä eväillä mennään tämän rakkaan lapsukaisen kanssa. <3 Avopuoliso onkin sanonut, että varmaan teen kotiin alttarin silloin kuin Miiko päättää lähteä kissataivaaseen seikkailemaan. Ehkä, sen näkee vasta toivottavasti monen, monen vuoden päästä. :)

"HÄHÄÄ, miusta ette pääse ikinä!"

"Mamma välttis halus tän vanhan kuvan julkaistavaksi... mie en oikein välitä.."
<3