Testissä uuden tabletin kamera

Olen aina vannonut perinteisen pöytäkoneen tai läppärin nimeen enkä ole moneen vuoteen ymmärtänyt hypetystä tableteista tai iPadeista. Mitä mie semmoisilla tekisin? Kotioloissani pärjäsin mainiosti pöytäkoneella, rakastin sitä ja sen tuomaa sitoutumista yhteen paikkaan. Pidin myös siitä, että ollessani koneella, olen myös omassa rauhassani, pöytäni ääressä, musiikin kaikuessa kaiuttimista.

Pois muutettuani ostin elämäni ensimmäisen läppärin, 17" näytöllä varustetun, mahtavan apurin leffojen ja sarjojen katseluun. Ensimmäisessä kodissani - hurjassa 18 neliön yksiössä - en edes omistanut televisiota, joten leffat pyöritettiin läppäriltä.

Läppäri toimi hyvin television sijasta

Miikokin pääsi osalliseksi, kun katselin Frasierin jaksoja netistä

Tällä läppärillä pärjättiin monta vuotta hyvin, kunnes päätin hankkia uuden, pienemmän ja tehokkaamman, kun innostuin pelaamaan erästä aika tuntematonta nettipeliä kuin WoW. :D Ja niin tuli pieni, emachinesin kone haltuuni. <3

Tällä on nyt porskuteltu menemään yli kolme vuotta eikä loppua näy. Ja tähän kevääseen saakka olen vannonnut, etten hurahda uusimpiin teknologian ihmeisiin. Kunnes pääsin leikkimään äitini miesystävän tabletilla ja olin mennyttä. Pitkään painiskelin ja mietiskelin - ja hain lopulta Samsungin tabletin kotiini. Tabletti löytyy tämän linkin kautta.

Tämän kanssa on sitten leikitty pitkään, kunnes tänään päätin kokeilla onko sen kamerasta mitään iloa. No, onhan se OK, mutta kyllä kännykän kamera vie voiton. :D

Zoomatessa näkyy, ettei kamera oo parasta laatuaan

Puolet kirjahyllyn sisällöstä

<3 <3

Kahdesta ylimmästä kuvasta näkee myös kissojen uuden kiipeilypuun, joka on nyt majaillut meillä viikon. Miiko ei siitä sen koomin välitä, mutta Fasu on ominut sen itselleen. Alimmassa kuvassa on rakkaimmat sisustustavarani, serkkuni kameralla vaivalla otetut kuvat pojista ja heistä tehdyt kangastaulut. <3 Noita tauluja suojelen viimeiseen saakka.

Jetiki pääsi uuden tabletin kameran uhriksi:

"en jaksa kiinnostuu"

<3 Tästä tuli tabletin lukitusnäytön kuva

Yhteenvetona: vaikka on kiva omistaa tabletti, sen kameraa en lähde hyödyntämään. Minijärkkäri ja Sony Xperia Z2:n kamera riittävät tältä osin - ja paremminkin - kuvaamaan elämäni eläimiä. Vaikka enhän minä kameroista mitään tiedäkään. :D

Uusi ulkonäkö - samalla myös uusi blogin elämä

Jaahas,

jokin aika taas vierähtänyt ja sinä aikana oon kypsytellyt blogin muuttamista vähän eri suunnille. Pääpaino pyörii tietenkin rakkaiden eläinlasteni ympärillä, mutta elämääni sisältyy muitakin intohimon kohteita, joten olisi loukkaus niitä kohtaan jättää ne elämästäni kokonaan pois. Melkein 2 kuukauden hiljaiseloon on mahtunut paljon uusia elämänmuutoksia, mutta kerronpa nyt alta pois eläinlasteni kuulumiset.

Miikon tekstissä kerroin, että lauman vanhin on joutunut pienestä iästä huolimatta jo yhteen hammasleikkaukseen, jonka johdosta kulmahammas ja yksi alapikkuposkihammas lähtivät (kai niillä oikeetkin nimet on, mutten muista..). Tiesin jo silloin, ettei asia siihen jää, koska Miikolla todettiin silloin FORL. Sitten perustarkastuksessa ja rokotuksissa todettiin, että sama alapikkuposkihammas - toiselta puolelta - kärsii samasta. Aloin siis heti etsimään pääkaupunkiseudulta hintoja. Voin sanoa, että järkytyin hinnoista. Minimihinta oli monissa 250€, ei yhtään sen alle. Yhdestä paikasta sain yhden hampaan poistosta hinta-arvioksi 400-500€!! Ei varmaan tarvitse kertoa millainen vastaukseni oli kyseiselle paikalle..

Lopulta päätin, että Miiko menee Joensuuhun leikkaukseen ja varasin sieltä ajan tutulta, luotettavalta eläinlääkäriltä. Loppu hyvin, kaikki hyvin ja hinnaksi tuli 88€. :) Miiko sai hyvän hoidon ja voi nyt pirteämmin kuin koskaan.

Reipas hammasvaivainen <3

Fasu on meidän eläinlapsista se, jolla tuntuu kaikki olevan hyvin - niin henkisesti kuin fyysisesti. Olenkin laskeskellut, että Fasun ylläpidossa rahaa kuluu vain rokotuksiin, madotukseen ja ruokaan. Niin, ja tietenkin kissanhiekkaan. :D

Jetillekään ei kuulu sen ihmeempiä. Agility- kurssi on meillä jatkunut jo yli kuukauden ja voin vaan sanoa, että poika kehittyy ja huimasti. Ainoastaan emäntä ei pysy kehittymisen tahdissa ja tunneilla energia meneekin siihen, kun koitan pysyä koiran tahdissa ja oppia ohjaustekniikoita. Onneksi huumorilta ei vältytä kyseisellä kurssilla. :D

Kävimme huhtikuun alussa vierailemassa appivanhempieni luona, jotka olivat palanneet yli puolen vuoden reissultaan Kanarialta. Sää suosi meitä ja lähdimme pitkälle lenkille koko porukka kiertämään Forssan seutuja. Mukaan lähti tietenkin oma minijärkkäri ja appiukon tuliterä, ihan oikea järkkäri. Tässä vähän kuvasaldoa miun feikkijärkkäristä:

Kevään eka pongattu joutsenpariskunta

 

Jeti olisi halunnut heittää talviturkin

Vielä jonakin päivänä hankin ihan oikean, kunnon järjestelmäkameran, mutta nyt painellaan menemään minillä ja kännykän kameralla. Ostoslistalla on niin monia asioita, että ehkä ensimmäisenä ostan ne ensisijaiset ja tärkeimmät asiat ensiksi. :D

Tähän kuvaan päättäen:

Jetin teksti

Nyt siis vuorossa viimeinkin kuopuksemme eli Jetin teksti. <3

"Miustako siellä höpistään?"

Mie oon aina ollut koirien kanssa tekemisissä, ihan lapsesta lähtien. Kun mie synnyin, meillä oli ihana samojedi- tyttö, joka valitettavasti menehtyi vanhuuteen, kun olin vasta kolmevuotias. Sen jälkeen tädilläni on ollut koiria, joista villakoira Nikitalla on edelleen hyvin tärkeä paikka sydämessäni, rest in peace rakas koira. <3 Mutta olen myös aina halunnut omaa koiraa, niin kauan kuin muistan. Poikaystäväni kanssa alettuani seurustelemaan, olen melkein joka vuosi vihjannut koirasta ja vastaukseksi olen saanut tiukan "ei". Olin jo vähän luopunut toivosta, kunnes alkutalvesta 2012 poikaystävä alkoi osoittaa vähän lämpenemistä asialle ja jouluna alkoi sitten vihjailla, että mikäs koirarotu olisi hyvä, jos koiran ottaisimme. Molemmilla oli kuitenkin sama periaate: ei isoa koiraa (kerrostalon vuoksi), ei haukkuherkkyyttä omaavaa eikä kouluttamiseltaan mahdotonta.

Miullahan oli haaveena, että saisin joskus kokea samojedin omistajuuden, mutta kokonsa puolesta jouduimme hylkäämään sen haaveen. Mietimmekin silloin mikä on sellainen "pikku-samojedi" ja japaninpystykorva googlattiin saman tien. Ensiksi rotu valloitti ulkonäöllään, sitten miut luonteenkuvaukseltaan ja lopulta kaikilla herkuilla. Rotu vaikutti juuri sopivalta, omapäisyyttä, mutta myös helppo ensimmäisen koiran hankkivan kouluttaa, kunhan on määrätietoinen. Ja alkuvuodesta 2013 aloin etsimään pentueita ja Jämsän seuduilta löytyi kasvattaja, jolla oli syntynyt joulukuun alussa kaksi pentuetta. Ja eikun yhteydenotto sinne!

Tammikuun loppupuolella lähdimme katsomaan tulevaa lapsukaistamme ja tutustumaan rotuun sekä kasvattajaan paremmin. Ja jo kasvattajan aikuiset koirat saivat tuntemaan olon, että tää on meille sopiva rotu. Innokas, ystävällinen ja ihmisrakas. Ja pennut... Vaikka tykkään koirista enemmän sisäsiisteinä aikuisina, ovat ne japaninpystykorvan pennut kyllä ihan omaa laatuaan. <3 Vai mitä sanotte:

Lumivyöryn Zatukirjan Zankari, 7-viikkoisena

Jeti ei ollut ihan ensimmäinen valintamme, mutta koska emme halunneet näyttelykoiraa, päätimme katsastaa pojan, jota kasvattaja ei odottanut näyttelyissä käytettävän. Ja poikakoiran halusimme, mie sen vuoksi, että poikakoirat ovat helpompia kouluttaa ja ne eivät "juksaa" sinnuu samalla tavalla kuin nartut pystyvät. Mies halusi pojan siksi, että japsipojat ovat aikuisina pörröisempiä. :D On varmaan vaikeaa veikata kumpi on hoitanut pääasiallisen kouluttamisen.
Ja niin pentu valittiin ja palasimme kotiin odottamaan kahden viikon päästä tapahtuvaa kotiutumista. Nimiäkin pohdittiin suunnattomasti, Roki oli miulla vahvana suosikkina, mutta sitten lopulta päädyimme Jetiin. Meidän oma pikkuinen lumimiehemme. <3 Ja helmikuun alussa 2013, vauva haettiin kotiin.

Arki pentukoiran kanssa olikin haastavampaa ja raskaampaa kuin olin itselleni toitottanut. Vaikka tiesin, että sisäsiisteyden ja yksinolon opettaminen veisi aikaa, voin myöntää, että pari kertaa usko koko hommaan meinasi loppua. Varsinkin kun yksinolo oli Jetille niin hankalaa aluksi. Yksinolo alkoi helpottaa vasta, kun teimme päätöksen, että poju viettää ne ajat suljetussa huoneessa eikä pääse tekemään tuhojaan ympäri kämppää. Monta kuukautta näin mentiin, kunnes ennen yksivuotispäivää pystyimme kokeilemaan lyhyellä ajalla yksinoloa koko kämpässä. Sen jälkeen ei olekaan tuhoja tehty eikä itketty perään. Paitsi joskus yksi itkuvirsi pitää päästää, jos olen juuri tullut töistä ja lähden melkein heti käymään kaupassa. Se on Jetistä anteeksiantamatonta, miunhan pitäs jäädä leikkii hänen kanssaan. :D

Poika kasvoi ihan silmissä viikkojen aikana

Ensimmäinen suihku, ei mukava kokemus

Lempileluja pentuna, nyt jo haudattu

Paras kaveri jo pennusta lähtien <3

Jetille muodostui ihana kaveruussuhde jo pennusta pitäen naapurin koiraan, Masi-corgiin. Vaikka se oli leikkinyt jo muiden pentujen kanssa, Masissa oli jotain erityistä, jonka vuoksi pojat ovat vieläkin ystäviä, innostuvat toisistaan heti, vierailevat toistensa luona ja leikkivät. Totta kai pojilla kinaakin tulee, onhan molemmat jo "isoja" poikia (2v.) :D

Jetin kouluttaminen oli kyllä suhteellisen helppoa, vaikka miellyttämisenhalua tällä rodulla ei juurikaan ole. Jetille kuitenkin herkut ovat niin tärkeitä, että niiden avulla kouluttaminen oli simppeliä. Takapakkia tuli käytöksessä, kun hormonit alkoivat hyrrätä ja murrosikä iskeä 1 vuoden iässä. Mutta niistäkin selvittiin, määrätietoisuudella. Ainut huono puoli oli vaan, että tyttöjen aiheuttaman stressitason vuoksi jouduin tekemään rankan päätöksen ja Jeti menetti miehuutensa eläinlääkärin kanssa tehdyn pohdinnan jälkeen 2014. :/ Aluksi mietin "onko se nyt oikein", mutta nyt en kadu yhtään päätöstä. Koiran elämä on helpottanut - samoin miun. Jeti on rauhallisempi, edelleen yhtä leikkisä ja käskyt menevät paremmin aivoihin eivätkä sujahda vain toisesta korvasta ulos.

"Oonko muka tottelematon, hä?"

Jetin luonnetta on niin vaikea pukea sanoiksi, se pitäis vaan nähdä omin silmin. En olis ikinä voinut uskoa, että koira voi olla sekä kiltti, ystävällinen, ihmis-, lapsi- ja koirarakas, omapäinen, ADHD, yli-innokas, fiksu ja hölmö, nopeasti ja hitaasti oppiva, sylivauva ja samalla omissa oloissaan viihtyvä..jne. Jeti on Jeti, se on omanlaisensa koira ja sitäkin rakkaampi. Sanat eivät anna oikeutta tälle maailman ihanimmalle, söpöimmälle ja parhaimmalle koiralle. :)

"Miehän oon vallan söpö"

"Näin hienosti mie ootan odottamassa"

Jetin energiatason vuoksi olenkin ryhtynyt harrastamaan pojan kanssa. Syksyllä 2014 kävimme Agilityn alkeet -kurssin ja nyt 16.3. jatkamme tätä harrastusta jatkokurssilla. Sen vuoksi ollaan nyt kohotettu pojan kanssa kuntoa lisäämällä lenkkien pituuksia, rankkuutta ja treenattu tottelevaisuutta entistä enemmän. Vielä en tiedä innostutaanko koskaan kokeilemaan kisoja, mutta ainakin pojan into kyseistä harrastusta kohtaan on niin suuri, että agility on tullut jäädäkseen meidän kahden yhteisten harrastusten pariin. :)

"Tärkeintä on herkut!.."

"..ja hyvä poseeraus"

"Mummo pistänyt ton herkun liian korkeelle!"

"Saiskohan tästä jotain?"

Tulen siis varmaan painottumaan paljolti Jetiin, kun agility alkaa. Katsotaan onko opit jääneet mieleen vai aloitetaanko taas alusta.

Hiljaiselon päättyminen

Herttinen sentään!

Mikä järkytys oli elukoiden mammalle, kun huomasi, että kaikki alkuvuoden suunnitelmat muuttuivat ihan yhtäkkiä ja viikot ovat kuluneet ilman mitään huomaamista. Enhän mie nyt ihan kokonaan voi olla jäänyt pois somen ihmeellisestä maailmasta, vai hä? :D Pyydän siis anteeksi hiljaiseloa ja lohduttelen, ettei mitään vakavaa ole sattunut. Elukat voivat hyvin (liiankin hyvin) ja kaikki on suhteellisen ennallaan. Hiljaiselon syypäänä on ollut elukoiden isäntä, joka tällä hetkellä majailee kotona viimeistelemässä päättötyötään, jolloin siis mammankin huomio on kiinnittynyt tähän. :D

"Tyhmä mamma, meiän söpöilythän on tärkeempii!"

Lupaan piakkoin palata takaisin eläintarhan nuorimmaisen asukin tekstillä. En pidä 5 viikon taukoa. :'D

Seuraavaan kertaan!

Fasun teksti

Nyt viimeinkin pääsin käsiksi keskimmäisen lapsukaisen tekstiin. Tajusin tossa Miikon tekstin jälkeen kuinka vaikeaa on oikeesti pukea sanoiksi ne asiat ja tunteet, jotka tulee esiin näiden elukoiden kanssa elämisestä. Mutta yritän parhaani. :)

Eli vuorossa on Fasu.

"Mie osaan näyttää niin söpöltä ja hellyttävältä"

Fasu saapui perheeseemme kesällä 2009, kun muutettuamme yhteen avopuoliso halusi, että hankkisimme toisen kissan. Pienen etsinnän jälkeen Fasu tuli meille ja asettui taloksi. Pieni ja pelokas pentu, jota Miiko terrorisoi ihan älyttömästi ekana päivänä: ei jättänyt hetkeksikään rauhaan, kaatoi kumoon tassullaan ja kiusasi pienen melkein hengiltä. Itse tein silloin radikaalin päätöksen ja Miiko eristettiin pariksi päiväksi pois pennun kimpusta, jotta pystyisimme valvomaan niitä kunnolla. Ja myös Fasun tulon jälkeen Miikon miehuuden vieminen aikaistui ja viikon sisällä pennun tulosta, Miiko käväisi eläinlääkärissä ja rauhoittui melkein heti - ja Fasu sai olla rauhassa. :D

Pieni vauva <3

 Fasu oli pentuna ja muutenkin nuorempana kauhean ärhäkkä ja niin kissamainen kuin voi olla. Sekään ei viihtynyt silloin sylissä ja pelkäsi kaikkea mitä liikkui tai kuului vähän selvemmin. Vieläkin se pelkää hirmuisesti kaikkea, varsinkin vieraita, joita se ei tunne. Ovikellon ääni on kauheinta mitä Fasu tietää eikä se tule esille sängyn alta millään, jos paikalla on muita ihmisiä kuin me. Ainoastaan appivanhemmat ja miun äiti ovat ainoat, jotka saavat Fasun esille melkein heti tulonsa jälkeen. Ulkona oleminen on kauheinta mitä Fasu tietää, varsinkin jos siellä kuuluu ääniä ja näkyy ihmisiä. :D

"Siis...näin kukaan ei nää minnuu.."

"Siis hei..! Tässä on tie meiän välissä, mitä mie teen jos ihmisii tulee?!"

Mökillä Fasu käyttäytyy kuin se olisi maailman villein kissa ja pyydystelee päästäisiä, hiiriä ym. ja tuo ne näytille, paeten kuitenkin itse paikalta ennen kuin me ehitään lähelle. Mutta sielläkin nälkä yllättää aika pian ja aina se ruuan haju tuo kissan kotiin ja sisälle, kun yöpuulle käydään. Ja nirsoilusta ei taas tätä kissaa voi syyttää! Se söis ja söis, mutta liikaa sille ei anneta, koska herra on todistanut olevansa todellinen bulimikko, jolloin ruoka menee vain hukkaan. Joten vähän kerrallaan ja Fasuli pysyy tyytyväisenä.

Nyt, kun 6 vuotta pamahtaa kohta mittariin, Fasu on muuttunut ärhäkästä kissasta kunnon kotileijonaksi, joka nauttii huomiosta, hellyydestä ja silloin tällöin sylissä makoilusta. Kun Fasu haluaa syliin, se on silloin päästävä syliin. Olkootkin ihminen tietokoneella tai hyvää leffaa katsomassa, Fasun on syliin päästävä. Ja jos heti ei tajua, pitää huutaa kunnes tajuaa. Ja sit viihdytään leipomassa jalkoja rikki, mutta se on vaan Fasun lempipuuhaa nykyisin. <3

"Mie pidän mamman lämpimänä silloinkin kun se on kipee"<3

"Mikäs tää on...?" Fasu osallistui lautapeli-iltaan

Joskus tuntuu, että Fasu elää sitä stereotypisen keskimmäisen elämää eikä vaivaudu tulemaan edes koko perheen voimin makuuhuoneeseen nukkumaan. Se ei vaivaudu tulemaan vastaan, kun tullaan kotiin eikä noteeraamaan aamulla, kun noustaan ylös sängystä. Jos herraa moikkaa aamulla tai töistä tultuaan, se aukaisee hiukan silmää ja painautuu taas unten maille. Mutta sitten kun Fasulle sopii, hellyyksiä ei voi jakaa liikaa. <3

"Me varmistetaan isoveljen kaa, että mamman lauta on kunnossa rinteitä varten"

Tervetuloa vuosi 2015!

Täällä suunnalla ollaan ainakin odotettu tämän vuoden alkua ihan älyttömästi. Ei ehkä eläinlapsukaisten osalta, mutta niitten mamman ainakin.

Ensinnäkin: tämän vuoden puolella on täydellä 100% varmuudella muutto viimeinkin pois opiskelijakämpästä ja toivon todella, että löydämme kodin, jossa on pihaa Jetille.
Toiseksi: mie pystyn hakemaan opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, joka mahdollistaisi sen, että voisin kliinisen työni lisäksi tehä kehittämistyötä ym. siihen liittyvää. :)
Kolmanneksi: tästä vuodesta tulee varmasti parhain tähän mennessä, koko konkkaronkalla on sellanen tunne!

Tämän vuoden ensimmäiset kirjoitukset voisin pyhittää ihan sille, että esittelisin kunnolla jokaisen Eläintarhan eläinasukin. (ihmisiin en viitti keskittyä, kuka meistä on kiinnostunut? :D) Onhan miun lapsukaiset kuitenkin rakkaimpia, tärkeimpiä olentoja elämässäni, että kyllä jokainen ansaitsee omat tekstinsä.
Ensimmäisenä vuorossa on siis Eläintarhan esikoinen, eli omituinen, mutta rakkain Miiko. <3

"Olen kesämiess-aa"

Miiko tuli miulle tammikuussa 2009, kun noin puolen vuoden yksinasumisen jälkeen kyllästyin olemaan yksin (asuttiin sillon erillään avopuolison kaa) ja olin tottunut siihen, että kotona on kissa. Joten, vastoin kaikkien sukulaisten vastalauseita, ryhdyin etsimään netistä kissoja. Ensiksi haut olivat rotukissojen puolella ja olinkin jo varaamassa itselleni ragdolltyttöä, kun löysin ilmoituksen puoliräggärin pennuista, jotka olivat syntyneet kielletyn rakkauden lumosta. Ja kun katsoin ilmoituksen ja näin pienen, mustavalkoisen rääpäleen, sydän meni sinne samantien. Ensimmäisen soiton jälkeen olin jo varma, että tästä pojasta tulee miun ensimmäinen, ikioma eläinlapsukainen ja kun ekalta reissulta palasin kotiin, maltoin tuskin odottaa pienen pojun tuloa kotiin. Lopulta tammikuun lopulla, kävin hakemassa pienen mustavalkoisen "räggärini" kotiin. <3

Ensimmäinen ilta uudessa kodissa eikä ikävästä tietoakaan

Miiko sopeutui jo heti ensi minuuteista miun kanssa oloon. Se ei itkenyt ikäväänsä vaan käpertyi rintaani vasten autossa, turvautuen minnuun. Siitä lähtien meillä on ollut Miikon kanssa omanlainen yhteys, jota ei kukaan, edes avopuolisoni ymmärrä. :D Eikä kenenkään muun tarttee sitä ymmärtää, me kaksi tiedetään se ja myös se, kuinka paljon tarvitaan toisiamme.

Miikossa on jonkin verran ragdollin ominaisuuksia, vaikka sylissä tämä markiisi kreivi ei viihdy kyllä yhtään eikä heittäydy veltoksi niin kuin puhdasrotuinen emonsa. Siitä huolimatta herra viihtyy lähellä, nukkuu yöt jalkojen välissä, joskus jopa tyynyllä kasvojen vieressä. Ja melkein joka aamu käy nuuhkimassa hiukset, ehkä jopa pesaisee niitä kielellään, ja livahtaa karkuun ennen kuin kukaan ehtii huomata. Seurallinen, utelias, mutta kaikkea muuta kuin kissa. Vaikka Miiko viettää kesät mökillä ulkona, se ei ole kuuden vuoden aikana pyydystänyt yhtään hiirtä tai päästäistä. Veikkaan, että se ei edes tiedä kuinka niitä pyydystetään. Lintujakin se vaanii mäkättämällä niille. :D

"Hetkinen, väittikö se etten mie ossaa muka pyydystää??!"

Ruuan suhteen tämä eläinlapsukaisten esikoinen on maailman nirsoin! Mikään muu ei kelpaa kuin kuivamuona ja sekin tietynlaista. Nykyisin herrat syövätkin Brit Caren Castrate -kuivamuonaa ja silloin tällöin (kun mamma jaksaa yrittää) lihaa. Märkäruokaa Miiko joutui pakosta syömään syksyllä 2011, kun herra joutui hammasoperaatioon, jonka seurauksena lähti yksi kulmahammas ja yksi poskihammas. Jälkihoito-ohjeissa luki silloin, että pureskeltavaa pitäisi välttää kahteen viikkoon, joten Miiko joutui tyytymään märkäruokaan. Hyvinhän se ensimmäisten 12 tunnin nirsoilun jälkeen meni ja nykyisin herra syö joskus märkäruokaa, osoittaen kuitenkin jälkeen päin kuinka halveksii sitä. :D Oonkin päättänyt, että kohta seniori-ikäinen Miiko saa tehdä oman päänsä mukaan ja syödä lempiruokaansa. Eläinlääkäriltä oon kuitenkin saanut lohdutusta, että kaikki on selvästi hyvin, koska Miikon upea musta turkki kiiltää ja voi hyvin ja painoakin on melkein 6 kg. Että näillä eväillä mennään tämän rakkaan lapsukaisen kanssa. <3 Avopuoliso onkin sanonut, että varmaan teen kotiin alttarin silloin kuin Miiko päättää lähteä kissataivaaseen seikkailemaan. Ehkä, sen näkee vasta toivottavasti monen, monen vuoden päästä. :)

"HÄHÄÄ, miusta ette pääse ikinä!"

"Mamma välttis halus tän vanhan kuvan julkaistavaksi... mie en oikein välitä.."

<3

Hyvää uutta vuotta!

Hyviä uusia vuosia kaikille! Myö vietetään sitä Jetin parhaan kaverin luona ja kissat oleilevat rauhassa kotona. :)